Hunaja on ihmeellistä herkkua. Kultaista ja valuvaa. Uusi juuri lingottu hunaja on viekoittelevan hyvää. Ei ihme että ihminen on sitä aina halunnut. Varastanut pesistä. Niinkuin karhut tekevät keväisin. Hunajakarhut jotka ovat oppineet miten herkkua saa vaikka mehiläiset pistävätkin sitä.
Tarhamehiläiset eivät talvehdi suomessa muutenkuin tarhoissa. Sillä ei ole luontaista tapaa pärjätä suomen kylmässä talvessa. Lämpimissä maissa villimehiläiset asuvat puihin rakentamissaan kennoissa. Samanlaisia ne rakentavat tarhaan jos siille jättää tilaa.
Itseäni ihmetyttää mehiläisten rakennustaito. Säännön mukaisia kennoja, vierivieressä. Kennot täytetään hunajalla, tai kuningatar munii niihin munan josta kehittyy sikiö ja hiljalleen joko työlainen, kuhnuri tai hätätapauksessa kuningatar. Viimeinen ei tosin ole toivottavaa, koska silloin vaarassa on että parvi on lähtenyt ja hätäkuningatar kasvatetaan tarpeeseen. Kuningatar ei silloin ole ehkä toivottavasti jalostettu vaan voi johtaa parven uudelleen parveiluun.
Ihmeteltävää on myös mehiläisten siisteys ja niiden käyttäytyminen parvena. Ne pitävät tarhan puhtaana ja siistinä. Kuolleet ja roskat korjataan tarkasti pois. Kehiä puhdistaessani linkousta varten harjasin liiat mehiläiset laudoille. Lautoja pitkin ne marssivat kiltisti takaisin pesään, vaikka olisivat voineet lähteä lentämään vihaisina. Kysyisin miksi? Minähän häiritsin niitä, satutin, rikoin turvallisen. Miksi marssia pesään? Miksi olla niin orjallisia? Miksi edelleen palvella ihmisolentoa joka häiritsee kodin rauhaa. No tietenkin geenit määräävät ja heidän tehtävänsä on kuningattaresta huolehtiminen.
Olemmeko me ihmiset myös näin orjallisia? Marssimme kuin mehiläisarmeija kiltisti johtajan perässä. Uskallameko toimia omina itsenämme vai olemmeko vain yhteisön sätkynukkeja? Mihin meidän geenimme määräävät vai menemmekö aina helpomman kautta ja antaudumme tuttuun ja turvalliseen. Pistämme myrkyllisellä kielellämme kun meitä härnätään mutta viimein marssimme pesään murjottamaan ja jatkamaan työtämme kuin mehiläistyöläiset. Todelliset naiset työn äärellä?
Mikä sitten on kuhnureiden vasteine ihmiselämässä? Kyse on siis miehen puolikkaasta jonka tehtävä on siittää kuningatar monien muiden kuhnureiden kanssa. Sen jälkeen niillä ei enää ole tehtävää muuta kuin syödä ja viimein tulla häädetyksi yhteisöstä kun talvi tulee ja ruoka alkaa loppua. Turhakkeena. Koska seuraavana vuonna on uusien kuhnureiden vuoro, vanhoilla ei enää ole enää merkitystä. Yhteisö on niille turvallinen koti siihen asti kun ne ovat tarvittavia.
Niinkö toimii myös ihmisyhteisöt? Kun tulet turhaksi sinut ulkoistetaan ja siirretään ulkokehälle. Seurakunnat, kerhot, seurat, ...klubit? Olet tervetullut siihen asti kun toimit niin kuin ne toivovat sinun toimivan, sen jälkeen voit siirtyä reunalle katsomaan toisten, nuorempien, kauniinpien, hoikempien, ihanampien, samalla tavalla ajattelevien kanssa, rikkaampien....pärjäämistä.
Siihenkö ihmisen geenit ovat meitä ohjaamassa. Eikö meidän pitäisi olla näitä niveljalkaisia kehittyneempiä ja hoitaa asiamme viisaammin ja ihmismäisemmin.
Tähän on mehiläistarhaus minua johtanut, ajattelemaan asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti